Tämä ensimmäinen postaus ei varmaankaan puhku sitä paranemisintoa mikä minulla juuri nyt on, mutta ajattelin, että alkuun on hyvä kertoa jotain taustoja, eikä hypähtää kylmiltään sellaiseen "woohoo, nyt muutan koko elämäni, tästä tulee mahtavaa"-hömpötykseen.
Niin kuin esittelyyn jo kirjoitin, olen 22-vuotias suomalainen tyttö, sellainen perus kiltti naapurintyttö maantienvaaleine hiuksineen. Noin neljä ja puoli vuotta sitten sairastuin krooniseen migreeniin ja krooniseen päänsärkyoireyhtymään. Aluksi kipu oli osittain vielä hallinnassa, päätä särki ensin kerran viikossa, sen jälkeen kohtaukset venyivätkin useamman päivän mittaisiksi ja lopulta tilanne eteni siihen, että kipu on jatkuvaa. Jatkuvaa, kaunistelematta. Olen ravannut näiden neljän ja puolen vuoden aikana niin monessa lääkärissä, että en pysy enää laskuissa missään muotoa mukana, ja joka kerta näen punaista, kun saan kotiin epikriisin, johon lääkäri on kirjoittanut "kipu on lähes päivittäistä" tai "migreeniä on usein". Kuinka vaikeaa lääkärin on tajuta, kun sanotaan, että kipu on jatkuvaa, eikä se taukoa koskaan. Luojan kiitos uusin neurologini on ottanut minut todesta, sillä aloin jo väsyä aikaisempiin lausuntoihin tai lääkäreiden turhaan mussutukseen, josta ei ole mitään hyötyä. Tähän mennessä kivuille ei ole löytynyt syytä tai selitystä, saatika helpotusta, mutta yritän epätoivoisesti pitää kiinni siitä tulevaisuudennäkymästä, että jonain päivänä minulla ei ole kipuja, tai ainakin voin elää lähes normaalia elämää kipujen kanssa.
Jatkuva kipu ja lähellä tapahtuneet ikävät asiat edesauttoivat sairastumistani masennukseen. Hyvin usein sitä kuulee, että "Miksi sä olet masentunut, sullahan on vaan vähän päänsärkyä, kyllä muilla on pahemmin", tai jotain muuta yhtä välkkyä. No, mitäpä siihen lisäämään. Jokainen ihminen kokee asiat eri lailla, minulta jatkuva kipu on vienyt paljon, niin voimia kuin muitakin asioita. Myönnän, että monella muulla asiat ovat ehkä huonommin, mutta miksi lähteä vertaamaan itseään muihin. Tulee vain paha mieli.
Viimeiset kolme vuotta olen ollut sairaslomalla kipujeni ja masennuksen takia. Ennen sairaslomalle jääntiä rämmin väkipakolla lukion läpi, juuri ennen kirjoituksia kuntoni romahti niin, että jäin pois koulusta, mutta suoritin kurssit kotoa käsin loppuun ja pääsin kirjoituksiin. Iso kiitos opettajilleni, jotka joustivat niin paljon, että he tekivät kurssien suorituksen mahdolliseksi. Yo-kirjoituksissa minulla oli erikoisjärjestelyjä, joiden ansiosta pystyin kirjoituksiin osallistumaan (lisäaikaa, jotta pääsin välillä lepäämään, ja isokontrastiset tulosteet englanninkirjoituksissa, sillä en pysty lukemaan mustaa tekstiä oranssilta paperilta). Sairaslomalle jäännin jälkeen olen taistellut itseni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. On ollut pitkiä jaksoja, jolloin olen vain ollut aloillani, miettinyt, ettei tulevaisuudessa ole toivoa, ja tässä maailmassa ei ole minulle mitään. Suunnan löytyminen tuntui mahdottomalta, ja silloin päässäni alkoi pyöriä entistäkin synkempiä ajatuksia. Onneksi itsetuhoisuus on jäänyt vain ajatuksen tasolle.
Noin puolitoista vuotta sitten sairastuin myös syömishäiriöön. Elämäni oli yhtä kaaosta, ja yhtäkkiä huomasin, että pystyn kontrolloimaan jotan - nimittäin syömistä. Painoni putosi n. 15kg kahdessa kuukaudessa ja painoindeksi romahti alipainon puolelle. Kauheaa ajatella, mutta käytin silloin 20-vuotiaana samoja vaatteita, kuin pienikokoinen 12-vuotias pikkusiskoni. Anoreksia ei kuitenkaan koskaan päässyt riistäytymään koskaan käsistä, sillä minulla oli juuri ratkaisevassa kohdassa kipujen vuoksi muutaman viikon sairaalajakso, jossa lääkärit puuttuivat myös syömiseeni huomattuaan minun laihtuneen. Sairaalassa aloin päästä normaaliin ruokailurytmiin takaisin, mutta sairaanloinen ajattelutapa ei silti parantunut, vaikka paino alkoikin nousta. Itse asiassa tämä ajattelutapa ei vieläkään ole parantunut täysin, vaikka normaalipainoinen olenkin. Onneksi minulla on aivan ihana psykologi, joka auttoi minua pahimman vaiheen yli. Silti joka ikinen päivä minulla on syömisen kanssa ongelmia, saatan paastota pari päivää ja sitten taas syödä aivan liikaa. Todella typerää ja väärin, mutta minkäs teet. Itse asiassa minulla on aikomuksena pudottaa muutama kilo painoa, jännittää vain, osaanko tehdä sen järkevästi, enkä vedä överiksi, niin kuin viime kerralla.
Vuosi sitten psykologini ehdotti minulle, että osallistuisin toimintakeskuksessa järjestettävään nuorten kuntoutusryhmään. Ajatus ahdisti ja kieltäydyin ensin jyrkästi. Siinä vaiheessa masennukseni oli siinä vaiheessa, että minulla oli järkyttävän paljon ongelmia jo siinä, että suostuin edes tulemaan ulos huoneestani. Jopa postin hakeminen ahdisti, saati sitten bussilla kulkeminen tai matkustelu muuten. Ruoka- ja unirytmikin olivat päin prinkkalaa, kivut helvetilliset ja mieli aivan maassa. Psykologini ei onneksi luovuttanut suhteeni, vaan hän puhui minut ympäri, että menisin tutustumaan ryhmään. Tutustumiskäynnillä olin aika negatiivisin mielin ja ajattelin, että onpas typerä juttu, mutta jotenkin kummasti käynti päättyi siihen, että minut otettiin osaksi uutta syksyllä alkavaa ryhmää.
Aluksi ryhmään sitoutuminen tuntui vaikealta ja uusien ihmisten edessä avautuminen tuntui pahalta. Ajan kanssa kuitenkin tilanne kääntyi aivan päälaelleen. Yhtäkkiä rakastin ryhmäkäyntejä, ohjaajia ja muita kuntoutujia. Olin itse ryhmän vanhin jäsen, mutta kaikki kuntoutujat olivat kuitenkin täysi-ikäisiä. Jokainen oli ryhmässä eri syystä, mutta silti ryhmässä saatu vertaistuki oli mahtavaa. Ohjaajien kanssa sujui myös hyvin, ja suunta elämällekin löytyi heidän avullaan.
Minulle on kirjoitettu sairaslomaa vielä vuodeksi eteenpäin, mutta mikäli Kela hyväksyy kuntoutustukihakemukseni, olisi tarkoitus lähteä varovasti kokeilemaan töihin tai opiskelemaan menoa. Ensi viikolla uusi kuntoutusryhmä aloittaa toimintakeskuksella ja jatkan ryhmän kanssa vielä vuoden, ellen pääse kouluun. Uusi ryhmä jännittää hiukan, mutta uskon, että lopulta pidän tästä uudesta ryhmästä aivan yhtä paljon, kuin viimevuotisesta ryhmästä. Olen hakenut opiskelemaan hierojaksi, mutta katsotaan pääsenkö kouluun. Lokakuussa saan vastauksen kouluun pääsystä, ja marraskuussa alkaisi opiskelu. Toivon niin, että pääsisin opiskelemaan, kolme vuotta kotona oloa on pitkä aika, tai ainakin se tuntuu siltä, kun osa kavereista on jo valmistunut ammattiin. Kaikki hokevat, että olen vielä nuori, ja niinhän minä olenkin, mutta silti välillä hämää vain olla paikallaan. Ryhmän ansiosta olen onneksi paljon paremmassa kunnossa, ehkä viimeistään ensi vuonna olisi opiskelun aika, jos ei nyt.
Tällä hetkellä tunnen voivani suhteellisen hyvin, vaikka kivut ovat ehkä kovemmat kuin pitkään aikaan. Nyt kun olen löytänyt jonkinlaisen suunnan elämälleni, minulle iski jonkinlainen kapina kipuilua vastaan ja halu edetä eteenpäin, vaikka sitten kipujen kanssa, jos ei muuten. Olin pitkään hukassa, enkä edes jaksanut yrittää, mutta nyt sille tuli stoppi. Voi olla, että kaikki romahtaa vielä käsiin, mutta ainakaan se ei tule johtumaan motivaation puutteesta, koska juuri nyt puhkun varmuutta, jollaista minulla ei ole ollut neljään vuoteen. Haluan voida niin hyvin kuin mahdollista, vaikkei apua kipuihini löytyisikään. Se vaatii paljon työtä ja varmasti miljoonia kyyneliä, mutta tahtoisin uskoa, että minusta on siihen. Toivottavasti.
Tämä postaus jää aika pintaraapaisuksi, mutta yritin koota tähän muutamia asioita itsestani lyhyesti. Neljän vuoden valuttaminen paperille tuntuu vaikealta, mutta hiljaa hyvä tulee. Menneisyyden sijasta haluaisin tosin keskittyä mahdollisimman paljon nykyhetkeen. Ehkä sekoitus molempia saa mieleni selkeämmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti