Koko päivän mieltä on vallinnut kummallinen ahdistus. Eilen kaikki oli vielä hyvin, sisarukseni tulivat yökylään ja leffaa katsomaan, mutta tänään aamu alkoi tässä kuristavassa tunteessa. Totuttuun tapaani skippasin aamupalan ja lounaan, mikä ei todellakaan auta minua etenemään terveellisemmän elämän tavoittelussa. Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Tuntuu typerältä tiedostaa mitä minun olisi tehtävä, jotta ruokarytmini olisi säännöllinen, ja silti tietoisesti en syö. Onneksi ensi viikolla alkaa uusi ryhmä. Siellä asetamme itsellemme tavoiteportaat, aion ottaa ensimmäiseksi portaakseni ja tavoitteekseni sen, että söisin edes kolme kertaa päivässä, vaikka ruuan lisäksi ne kaksi muuta kertaa olisivat hedelmiä, niin silti. Tämä tavoite minulla oli jo viime vuonna, mutta se toteutui vain osittain. Silloin minulla tosin ei ollut mitään halua toteuttaa tätä tavoitetta, nyt asiat ovat toisin.
Luulen, että tänäänkin minua ahdisti se, että söin herkkuja eilen leffan kanssa ja tänään illalla olen menossa ystäväni luo grillijuhliin, ja siellä tulee taas syötyä enemmän kuin olen tottunut. Toivon, että pystyn tulevan syksyn aikana rentoutumaan syömisieni suhteen. Aion alkaa liikkua enemmän ja syömään säännöllisemmin, siinä olisi hyvä tasapaino. Tänään poljin jo kuntopyörää hyvän aikaa, joten muutama lisäkalori illalla tuskin haittaa. Kauheaa, että vaikka olen normaalipainoinen, on syöminen minulle edelleen niin samperin hankalaa. Tunnen useita syömishäiriöstä kauan kärsineitä tyttöjä, ja jokainen on sanonut, että vaikka olisi normaalipainoinen, saattaa silti olla nälkiintynyt. Siltä minusta tavallaan tuntuu juuri nyt, ja haluan muuttaa asian. Haluan voida hyvin ja olla sinut kehoni kanssa.
En halua olla samanlainen nälkiintyneen näköinen luuviulu kuin aikaisemmin, vaan haluan saada lihasta... siihen tavoitteeseen eivät aterioiden skippailut paljoa auta. Tällä hetkellä olen sellainen löllö, pitkä aika ilman liikuntaa, ruokavaliota ja painoa nostavat lääkkeet ovat saaneet kehoni sellaiseksi, ettei siitä voi millään pitää, en ainakaan minä. Syömishäiriöajattelu ohjaa edelleen paljon ajatuksiani, tiedän etten ole lihava, mutta silti pidän itseäni isompana kuin monia kavereitani, jotka oikeasti ovat pyöreämpiä kuin minä. Itsevarmuuteni on aina ollut aivan pohjalla, enkä osaa ottaa vastaan positiivista palautetta (en tosin negatiivistakaan sen puoleen). Myös tämä on asia, jota haluaisin työstää, mutta ensin minun olisi saatava kehonkuvaani terveemmäksi ja paremmaksi.
Olen ollut niin pitkään sisällä ja kiemurrellut itsesäälissä, että kuntoni on aivan nollassa. Olin aikaisemmin paremmassa kunnossa, mutta nyt jo kolmanteen kerrokseen rappujen nousu laiskottaa. Viikko sitten päätin, että nyt alkaa riittää tämänkin suhteen. Aion aloitella varovasti ja pikku hiljaa. Itsensä repiminen loppuun heti aluksi on tuskin kovin järkevää. Raahasin vanhemmiltani kuntopyörän kämppääni ja nyt olen aloittanut liikkumista polkemalla sitä päivittäin vähän aikaa, vain sen verran että tulee hiki ja alkaa sopivasti hengästyttää, vetämättä itseäni kuitenkaan ihan piippuun. Sen lisäksi olen alkanut tehdä reippaita puolentunnin kävelylenkkejä, ihan vain sellaisia, että pääsee haukkaamaan raikasta ilmaa ja ihailemaan maisemia. Nämä ovat pieniä asioita, mutta hiljaa hyvä tulee. Aloitan syksyllä myös entisen rakkaan harrastukseni, pilateksen. Siskoni lupasi myös lähteä mukaani uimahalliin kerran tai pari viikossa ja kuntoutusryhmän ansiosta pääsen myös kuntosalille kerran viikossa. Liikunta syksyn mittaan tulee olemaan aika monipuolista, eikä varsinaisen treenaamisen kannalta päämäärällistä, mutta uskon, että tämä kaikki saa minut voimaan paremmin. Tuovathan nuo liikuntaharrastukset vähän sisältöä ja aktviteettia päivään, jos ei muuta, ja juuri sitä juuri nyt kaipaan. Liikunta parantaa tutkitusti myös mielialaa!
Tavallaan tuntuu hyvältä kirjoittaa näistä asioista, antaa itsellekin lisäpuhtia tehdä niin kuin kirjoittaa, kun se on julkaistuna täällä. Mä haluan pystyä tähän, oikeasti!
Tänään tosiaan olisi ohjelmassa ne mainitsemani grillijuhlat. Tavallaan haluaisin vain murjottaa kotona, mutta sinne on tulossa paljon ihmisiä, jotka haluavat nimen omaan minut paikalle. Ilmoitin jo facebookissa jääväni kotiin, mutta olen siitä asti saanut ainakin kymmenen kiukkuista viestiä, että sinähän tulet, tai pippalot ovat pilalla. Tunnen itseni, ensin ärsyttää, kun minut "pakotetaan" mukaan, mutta illasta tulee takuulla hauska, kunhan vain lähtee. Joten kai minä sitten olen menossa. Nämä juhlissa olevat ihmiset ovat sellaisia, että he tietävät minulla olevan huonoja päiviä, mutta he pysyvät vierellä siitä huolimatta ja jaksavat aina repiä liikkeelle. Minun ei tarvitse esittää, ja se helpottaa lähtemistä.
Jos minun pitää jotain hyvää sairaudestani löytää, on se ehkä se, että sain ainakin selville ketkä ovat minulle oikeita ystäviä. Lukioaikana, juuri silloin kun kipuoireet pahentuivat ryminällä, oli se hetki, kun minä ja useimmat ystäväni täyttivät 18. Kaverit alkoivat kulkea baareissa, ja minä makasin tuskissani kotona. Kenelläkään silloisista kavereistani ei enää tuntunut olevan aikaa minulle. Ei edes yhtä tuntia kuukaudessa, jolloin olisi voinut tulla kylään viettämään aikaa kanssani. Jossain vaiheessa minäkin lakkasin pyytämästä, puhelin toimii kahteen suuntaan, enkä jaksanut olla ainoa, joka yrittää pitää ystävyyssuhteesta kiinni. Lopulta minulla oli vain yksi ystävä, paras kaverini, jonka kanssa olimme olleet bestiksiä siitä lähtien kuin olin 5-vuotias. Luojan kiitos tämä rakas ystävyyssuhde säilyi, ja hän ymmärsi minua ja huonoja hetkiäni. Ystäväni asuu kuitenkin aika kaukana minusta, joten näemme harvoin. Uskon, että osasyy siihen miksi masennuin johtuu yksinjäämisestä ja kaverien hylkäämisestä - siitä etten voinut elää normaalia 18-vuotiaan elämää. Ajan myötä kaksi vanhaa ystävää on halunnut korjata suhteita ja alkanut pitää yhteyttä, mutta ei se enää ole samanlaista.
Tällä hetkellä minulla on, sairaudestani huolimatta, monta ihanaa ystävää, joista osa on minulle aivan järkyttävän rakkaita ja läheisiä. He ovat kaikki sellaisia, joihin olen eläinharrastukseni kautta tutustunut silloin kun olen jo ollut sairaana, joten he ovat tutustuneet minuun tämän sairauden kanssa. He tietävät, ymmärtävät ja välittävät minusta sellaisena kuin olen. Tänä keväänä ystävyyssuhteeni joutuivat koetukselle, kun minulla oli järkyttävän vaikeaa, mutta oli uskomatonta huomata, että minulla on auttavaisia ja tukevia ystäviä niinkin pahassa tilanteessa kuin minulla oli. En olisi järjissäni ilman heitä, eikä minulla olisi tällaista taistelutahtoakaan. Hädässä ystävä todella tunnetaan, ja minulla on heitä monta <3 Hih, mikä hellyyspuuska kulkee ylitseni juuri nyt, tekisi mieli halata jokaista rakasta ystävääni, onneksi näen illalla heistä osan!
.jpg)
Pääkipu on tänään jyskyttänyt tavallista kovempana. Aamulla voin niin pahoin, että kävin yökkimässä vessassa, kuitenkaan oksentamatta. Silmissä mustuu välillä, mutta luojan kiitos raajat toimivat, eikä minua huimaa kovin paljoa. On ollut sellaisiakin päiviä, kun herään siihen, että päässä on järkyttävä kipu, kroppani ei liiku, ei edes kieli, näkökenttä on mennyt ja oksennus velloo vatsassa. Se on pelottava ja avuton tunne, onneksi niitä on nykyään harvemmin kuin vaikka pari vuotta sitten. Silti minulla on tälläkin hetkellä sääret aivan mustelmilla, kun eilen kaaduin lattialle, kun kipu sai silmät mustumaan äkkinäisesti. Taustasäryn kanssa olen oppinut onneksi toimimaan suhteellisen hyvin, jos se on edes jossain määrin siedettävää, nuo pahemmat hetket ovat sitten toinen juttu. Kelan mukaanhan minussa ei ole mitään vikaa ja olen työkuntoinen, mukavaa jos tällainen kipukohtaus iskisi töissä tai vaikka auton ratissa.
Tuollaisen räjähtävän kipukohtauksen iskiessä tuntuu aina siltä, että kaikki on ohi ja mistään ei tule mitään, mutta ei. Minä en luovuta, en ainakaan nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti