31.8.2013

Ensimmäisestä postauksesta on vain vuorokausi, mutta minulle tuli äkillinen tarve päästä kirjoittamaan jotain.

Koko päivän mieltä on vallinnut kummallinen ahdistus. Eilen kaikki oli vielä hyvin, sisarukseni tulivat yökylään ja leffaa katsomaan, mutta tänään aamu alkoi tässä kuristavassa tunteessa. Totuttuun tapaani skippasin aamupalan ja lounaan, mikä ei todellakaan auta minua etenemään terveellisemmän elämän tavoittelussa. Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Tuntuu typerältä tiedostaa mitä minun olisi tehtävä, jotta ruokarytmini olisi säännöllinen, ja silti tietoisesti en syö. Onneksi ensi viikolla alkaa uusi ryhmä. Siellä asetamme itsellemme tavoiteportaat, aion ottaa ensimmäiseksi portaakseni ja tavoitteekseni sen, että söisin edes kolme kertaa päivässä, vaikka ruuan lisäksi ne kaksi muuta kertaa olisivat hedelmiä, niin silti. Tämä tavoite minulla oli jo viime vuonna, mutta se toteutui vain osittain. Silloin minulla tosin ei ollut mitään halua toteuttaa tätä tavoitetta, nyt asiat ovat toisin.

Luulen, että tänäänkin minua ahdisti se, että söin herkkuja eilen leffan kanssa ja tänään illalla olen menossa ystäväni luo grillijuhliin, ja siellä tulee taas syötyä enemmän kuin olen tottunut. Toivon, että pystyn tulevan syksyn aikana rentoutumaan syömisieni suhteen. Aion alkaa liikkua enemmän ja syömään säännöllisemmin, siinä olisi hyvä tasapaino. Tänään poljin jo kuntopyörää hyvän aikaa, joten muutama lisäkalori illalla tuskin haittaa. Kauheaa, että vaikka olen normaalipainoinen, on syöminen minulle edelleen niin samperin hankalaa. Tunnen useita syömishäiriöstä kauan kärsineitä tyttöjä, ja jokainen on sanonut, että vaikka olisi normaalipainoinen, saattaa silti olla nälkiintynyt. Siltä minusta tavallaan tuntuu juuri nyt, ja haluan muuttaa asian. Haluan voida hyvin ja olla sinut kehoni kanssa.

En halua olla samanlainen nälkiintyneen näköinen luuviulu kuin aikaisemmin, vaan haluan saada lihasta... siihen tavoitteeseen eivät aterioiden skippailut paljoa auta. Tällä hetkellä olen sellainen löllö, pitkä aika ilman liikuntaa, ruokavaliota ja painoa nostavat lääkkeet ovat saaneet kehoni sellaiseksi, ettei siitä voi millään pitää, en ainakaan minä. Syömishäiriöajattelu ohjaa edelleen paljon ajatuksiani, tiedän etten ole lihava, mutta silti pidän itseäni isompana kuin monia kavereitani, jotka oikeasti ovat pyöreämpiä kuin minä. Itsevarmuuteni on aina ollut aivan pohjalla, enkä osaa ottaa vastaan positiivista palautetta (en tosin negatiivistakaan sen puoleen). Myös tämä on asia, jota haluaisin työstää, mutta ensin minun olisi saatava kehonkuvaani terveemmäksi ja paremmaksi.

Olen ollut niin pitkään sisällä ja kiemurrellut itsesäälissä, että kuntoni on aivan nollassa. Olin aikaisemmin paremmassa kunnossa, mutta nyt jo kolmanteen kerrokseen rappujen nousu laiskottaa. Viikko sitten päätin, että nyt alkaa riittää tämänkin suhteen. Aion aloitella varovasti ja pikku hiljaa. Itsensä repiminen loppuun heti aluksi on tuskin kovin järkevää. Raahasin vanhemmiltani kuntopyörän kämppääni ja nyt olen aloittanut liikkumista polkemalla sitä päivittäin vähän aikaa,  vain sen verran että tulee hiki ja alkaa sopivasti hengästyttää, vetämättä itseäni kuitenkaan ihan piippuun. Sen lisäksi olen alkanut tehdä reippaita puolentunnin kävelylenkkejä, ihan vain sellaisia, että pääsee haukkaamaan raikasta ilmaa ja ihailemaan maisemia. Nämä ovat pieniä asioita, mutta hiljaa hyvä tulee. Aloitan syksyllä myös entisen rakkaan harrastukseni, pilateksen. Siskoni lupasi myös lähteä mukaani uimahalliin kerran tai pari viikossa ja kuntoutusryhmän ansiosta pääsen myös kuntosalille kerran viikossa. Liikunta syksyn mittaan tulee olemaan aika monipuolista, eikä varsinaisen treenaamisen kannalta päämäärällistä, mutta uskon, että tämä kaikki saa minut voimaan paremmin. Tuovathan nuo liikuntaharrastukset vähän sisältöä ja aktviteettia päivään, jos ei muuta, ja juuri sitä juuri nyt kaipaan. Liikunta parantaa tutkitusti myös mielialaa!

Tavallaan tuntuu hyvältä kirjoittaa näistä asioista, antaa itsellekin lisäpuhtia tehdä niin kuin kirjoittaa, kun se on julkaistuna täällä. Mä haluan pystyä tähän, oikeasti!

Tänään tosiaan olisi ohjelmassa ne mainitsemani grillijuhlat. Tavallaan haluaisin vain murjottaa kotona, mutta sinne on tulossa paljon ihmisiä, jotka haluavat nimen omaan minut paikalle. Ilmoitin jo facebookissa jääväni kotiin, mutta olen siitä asti saanut ainakin kymmenen kiukkuista viestiä, että sinähän tulet, tai pippalot ovat pilalla. Tunnen itseni, ensin ärsyttää, kun minut "pakotetaan" mukaan, mutta illasta tulee takuulla hauska, kunhan vain lähtee. Joten kai minä sitten olen menossa. Nämä juhlissa olevat ihmiset ovat sellaisia, että he tietävät minulla olevan huonoja päiviä, mutta he pysyvät vierellä siitä huolimatta ja jaksavat aina repiä liikkeelle. Minun ei tarvitse esittää, ja se helpottaa lähtemistä.

Jos minun pitää jotain hyvää sairaudestani löytää, on se ehkä se, että sain ainakin selville ketkä ovat minulle oikeita ystäviä. Lukioaikana, juuri silloin kun kipuoireet pahentuivat ryminällä, oli se hetki, kun minä ja useimmat ystäväni täyttivät 18. Kaverit alkoivat kulkea baareissa, ja minä makasin tuskissani kotona. Kenelläkään silloisista kavereistani ei enää tuntunut olevan aikaa minulle. Ei edes yhtä tuntia kuukaudessa, jolloin olisi voinut tulla kylään viettämään aikaa kanssani. Jossain vaiheessa minäkin lakkasin pyytämästä, puhelin toimii kahteen suuntaan, enkä jaksanut olla ainoa, joka yrittää pitää ystävyyssuhteesta kiinni. Lopulta minulla oli vain yksi ystävä, paras kaverini, jonka kanssa olimme olleet bestiksiä siitä lähtien kuin olin 5-vuotias. Luojan kiitos tämä rakas ystävyyssuhde säilyi, ja hän ymmärsi minua ja huonoja hetkiäni. Ystäväni asuu kuitenkin aika kaukana minusta, joten näemme harvoin. Uskon, että osasyy siihen miksi masennuin johtuu yksinjäämisestä ja kaverien hylkäämisestä - siitä etten voinut elää normaalia 18-vuotiaan elämää. Ajan myötä kaksi vanhaa ystävää on halunnut korjata suhteita ja alkanut pitää yhteyttä, mutta ei se enää ole samanlaista.

Tällä hetkellä minulla on, sairaudestani huolimatta, monta ihanaa ystävää, joista osa on minulle aivan järkyttävän rakkaita ja läheisiä. He ovat kaikki sellaisia, joihin olen eläinharrastukseni kautta tutustunut silloin kun olen jo ollut sairaana, joten he ovat tutustuneet minuun tämän sairauden kanssa. He tietävät, ymmärtävät ja välittävät minusta sellaisena kuin olen. Tänä keväänä ystävyyssuhteeni joutuivat koetukselle, kun minulla oli järkyttävän vaikeaa, mutta oli uskomatonta huomata, että minulla on auttavaisia ja tukevia ystäviä niinkin pahassa tilanteessa kuin minulla oli. En olisi järjissäni ilman heitä, eikä minulla olisi tällaista taistelutahtoakaan. Hädässä ystävä todella tunnetaan, ja minulla on heitä monta <3 Hih, mikä hellyyspuuska kulkee ylitseni juuri nyt, tekisi mieli halata jokaista rakasta ystävääni, onneksi näen illalla heistä osan!

Pääkipu on tänään jyskyttänyt tavallista kovempana. Aamulla voin niin pahoin, että kävin yökkimässä vessassa, kuitenkaan oksentamatta. Silmissä mustuu välillä, mutta luojan kiitos raajat toimivat, eikä minua huimaa kovin paljoa. On ollut sellaisiakin päiviä, kun herään siihen, että päässä on järkyttävä kipu, kroppani ei liiku, ei edes kieli, näkökenttä on mennyt ja oksennus velloo vatsassa. Se on pelottava ja avuton tunne, onneksi niitä on nykyään harvemmin kuin vaikka pari vuotta sitten. Silti minulla on tälläkin hetkellä sääret aivan mustelmilla, kun eilen kaaduin lattialle, kun kipu sai silmät mustumaan äkkinäisesti. Taustasäryn kanssa olen oppinut onneksi toimimaan suhteellisen hyvin, jos se on edes jossain määrin siedettävää, nuo pahemmat hetket ovat sitten toinen juttu. Kelan mukaanhan minussa ei ole mitään vikaa ja olen työkuntoinen, mukavaa jos tällainen kipukohtaus iskisi töissä tai vaikka auton ratissa.

Tuollaisen räjähtävän kipukohtauksen iskiessä tuntuu aina siltä, että kaikki on ohi ja mistään ei tule mitään, mutta ei. Minä en luovuta, en ainakaan nyt.

Ensimmäinen postaus

Tuntuu hyvin vaikealta alkaa lähteä purkamaan vuosia päässä muhineita ajatuksia sanoiksi. Kirjoittaminen oli minulle ennen sairastumistani kaikkein parasta terapiaa, mutta vuosien saatossa se unohtui. Nyt haluan lähteä elvyttämään tätä terapiamuotoa, ihan jo omien ajatusten selkeyttämiseksi. Miksi blogi? No, se vain tuntui hyvältä ajatukselta. En usko, että olen ainoa tämän ikäinen nuori, jolla on tällainen tilanne. Ehkä blogini auttaa jotakuta samassa tilanteessa olevaa, tai ehkä ei, se jää nähtäväksi. Aikanaan päässä pyöri ajatus kirjan kirjoittamisesta, mutta se ajatus painukoon unholaan... ainakin toistaiseksi.

Tämä ensimmäinen postaus ei varmaankaan puhku sitä paranemisintoa mikä minulla juuri nyt on, mutta ajattelin, että alkuun on hyvä kertoa jotain taustoja, eikä hypähtää kylmiltään sellaiseen "woohoo, nyt muutan koko elämäni, tästä tulee mahtavaa"-hömpötykseen.

Niin kuin esittelyyn jo kirjoitin, olen 22-vuotias suomalainen tyttö, sellainen perus kiltti naapurintyttö maantienvaaleine hiuksineen. Noin neljä ja puoli vuotta sitten sairastuin krooniseen migreeniin ja krooniseen päänsärkyoireyhtymään. Aluksi kipu oli osittain vielä hallinnassa, päätä särki ensin kerran viikossa, sen jälkeen kohtaukset venyivätkin useamman päivän mittaisiksi ja lopulta tilanne eteni siihen, että kipu on jatkuvaa. Jatkuvaa, kaunistelematta. Olen ravannut näiden neljän ja puolen vuoden aikana niin monessa lääkärissä, että en pysy enää laskuissa missään muotoa mukana, ja joka kerta näen punaista, kun saan kotiin epikriisin, johon lääkäri on kirjoittanut "kipu on lähes päivittäistä" tai "migreeniä on usein". Kuinka vaikeaa lääkärin on tajuta, kun sanotaan, että kipu on jatkuvaa, eikä se taukoa koskaan. Luojan kiitos uusin neurologini on ottanut minut todesta, sillä aloin jo väsyä aikaisempiin lausuntoihin tai lääkäreiden turhaan mussutukseen, josta ei ole mitään hyötyä. Tähän mennessä kivuille ei ole löytynyt syytä tai selitystä, saatika helpotusta, mutta yritän epätoivoisesti pitää kiinni siitä tulevaisuudennäkymästä, että jonain päivänä minulla ei ole kipuja, tai ainakin voin elää lähes normaalia elämää kipujen kanssa.

Jatkuva kipu ja lähellä tapahtuneet ikävät asiat edesauttoivat sairastumistani masennukseen. Hyvin usein sitä kuulee, että "Miksi sä olet masentunut, sullahan on vaan vähän päänsärkyä, kyllä muilla on pahemmin", tai jotain muuta yhtä välkkyä. No, mitäpä siihen lisäämään. Jokainen ihminen kokee asiat eri lailla, minulta jatkuva kipu on vienyt paljon, niin voimia kuin muitakin asioita. Myönnän, että monella muulla asiat ovat ehkä huonommin, mutta miksi lähteä vertaamaan itseään muihin. Tulee vain paha mieli. 

Viimeiset kolme vuotta olen ollut sairaslomalla kipujeni ja masennuksen takia. Ennen sairaslomalle jääntiä rämmin väkipakolla lukion läpi, juuri ennen kirjoituksia kuntoni romahti niin, että jäin pois koulusta, mutta suoritin kurssit kotoa käsin loppuun ja pääsin kirjoituksiin. Iso kiitos opettajilleni, jotka joustivat niin paljon, että he tekivät kurssien suorituksen mahdolliseksi. Yo-kirjoituksissa minulla oli erikoisjärjestelyjä, joiden ansiosta pystyin kirjoituksiin osallistumaan (lisäaikaa, jotta pääsin välillä lepäämään, ja isokontrastiset tulosteet englanninkirjoituksissa, sillä en pysty lukemaan mustaa tekstiä oranssilta paperilta). Sairaslomalle jäännin jälkeen olen taistellut itseni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. On ollut pitkiä jaksoja, jolloin olen vain ollut aloillani, miettinyt, ettei tulevaisuudessa ole toivoa, ja tässä maailmassa ei ole minulle mitään. Suunnan löytyminen tuntui mahdottomalta, ja silloin päässäni alkoi pyöriä entistäkin synkempiä ajatuksia. Onneksi itsetuhoisuus on jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Noin puolitoista vuotta sitten sairastuin myös syömishäiriöön. Elämäni oli yhtä kaaosta, ja yhtäkkiä huomasin, että pystyn kontrolloimaan jotan - nimittäin syömistä. Painoni putosi n. 15kg kahdessa kuukaudessa ja painoindeksi romahti alipainon puolelle. Kauheaa ajatella, mutta käytin silloin 20-vuotiaana samoja vaatteita, kuin pienikokoinen 12-vuotias pikkusiskoni. Anoreksia ei kuitenkaan koskaan päässyt riistäytymään koskaan käsistä, sillä minulla oli juuri ratkaisevassa kohdassa kipujen vuoksi muutaman viikon sairaalajakso, jossa lääkärit puuttuivat myös syömiseeni huomattuaan minun laihtuneen. Sairaalassa aloin päästä normaaliin ruokailurytmiin takaisin, mutta sairaanloinen ajattelutapa ei silti parantunut, vaikka paino alkoikin nousta. Itse asiassa tämä ajattelutapa ei vieläkään ole parantunut täysin, vaikka normaalipainoinen olenkin. Onneksi minulla on aivan ihana psykologi, joka auttoi minua pahimman vaiheen yli. Silti joka ikinen päivä minulla on syömisen kanssa ongelmia, saatan paastota pari päivää ja sitten taas syödä aivan liikaa. Todella typerää ja väärin, mutta minkäs teet. Itse asiassa minulla on aikomuksena pudottaa muutama kilo painoa, jännittää vain, osaanko tehdä sen järkevästi, enkä vedä överiksi, niin kuin viime kerralla. 

Vuosi sitten psykologini ehdotti minulle, että osallistuisin toimintakeskuksessa järjestettävään nuorten kuntoutusryhmään. Ajatus ahdisti ja kieltäydyin ensin jyrkästi. Siinä vaiheessa masennukseni oli siinä vaiheessa, että minulla oli järkyttävän paljon ongelmia jo siinä, että suostuin edes tulemaan ulos huoneestani. Jopa postin hakeminen ahdisti, saati sitten bussilla kulkeminen tai matkustelu muuten. Ruoka- ja unirytmikin olivat päin prinkkalaa, kivut helvetilliset ja mieli aivan maassa. Psykologini ei onneksi luovuttanut suhteeni, vaan hän puhui minut ympäri, että menisin tutustumaan ryhmään. Tutustumiskäynnillä olin aika negatiivisin mielin ja ajattelin, että onpas typerä juttu, mutta jotenkin kummasti käynti päättyi siihen, että minut otettiin osaksi uutta syksyllä alkavaa ryhmää. 

Aluksi ryhmään sitoutuminen tuntui vaikealta ja uusien ihmisten edessä avautuminen tuntui pahalta. Ajan kanssa kuitenkin tilanne kääntyi aivan päälaelleen. Yhtäkkiä rakastin ryhmäkäyntejä, ohjaajia ja muita kuntoutujia. Olin itse ryhmän vanhin jäsen, mutta kaikki kuntoutujat olivat kuitenkin täysi-ikäisiä. Jokainen oli ryhmässä eri syystä, mutta silti ryhmässä saatu vertaistuki oli mahtavaa. Ohjaajien kanssa sujui myös hyvin, ja suunta elämällekin löytyi heidän avullaan.

Minulle on kirjoitettu sairaslomaa vielä vuodeksi eteenpäin, mutta mikäli Kela hyväksyy kuntoutustukihakemukseni, olisi tarkoitus lähteä varovasti kokeilemaan töihin tai opiskelemaan menoa. Ensi viikolla uusi kuntoutusryhmä aloittaa toimintakeskuksella ja jatkan ryhmän kanssa vielä vuoden, ellen pääse kouluun. Uusi ryhmä jännittää hiukan, mutta uskon, että lopulta pidän tästä uudesta ryhmästä aivan yhtä paljon, kuin viimevuotisesta ryhmästä. Olen hakenut opiskelemaan hierojaksi, mutta katsotaan pääsenkö kouluun. Lokakuussa saan vastauksen kouluun pääsystä, ja marraskuussa alkaisi opiskelu. Toivon niin, että pääsisin opiskelemaan, kolme vuotta kotona oloa on pitkä aika, tai ainakin se tuntuu siltä, kun osa kavereista on jo valmistunut ammattiin. Kaikki hokevat, että olen vielä nuori, ja niinhän minä olenkin, mutta silti välillä hämää vain olla paikallaan. Ryhmän ansiosta olen onneksi paljon paremmassa kunnossa, ehkä viimeistään ensi vuonna olisi opiskelun aika, jos ei nyt. 

Tällä hetkellä tunnen voivani suhteellisen hyvin, vaikka kivut ovat ehkä kovemmat kuin pitkään aikaan. Nyt kun olen löytänyt jonkinlaisen suunnan elämälleni, minulle iski jonkinlainen kapina kipuilua vastaan ja halu edetä eteenpäin, vaikka sitten kipujen kanssa, jos ei muuten. Olin pitkään hukassa, enkä edes jaksanut yrittää, mutta nyt sille tuli stoppi. Voi olla, että kaikki romahtaa vielä käsiin, mutta ainakaan se ei tule johtumaan motivaation puutteesta, koska juuri nyt puhkun varmuutta, jollaista minulla ei ole ollut neljään vuoteen. Haluan voida niin hyvin kuin mahdollista, vaikkei apua kipuihini löytyisikään. Se vaatii paljon työtä ja varmasti miljoonia kyyneliä, mutta tahtoisin uskoa, että minusta on siihen. Toivottavasti.

Tämä postaus jää aika pintaraapaisuksi, mutta yritin koota tähän muutamia asioita itsestani lyhyesti. Neljän vuoden valuttaminen paperille tuntuu vaikealta, mutta hiljaa hyvä tulee. Menneisyyden sijasta haluaisin tosin keskittyä mahdollisimman paljon nykyhetkeen. Ehkä sekoitus molempia saa mieleni selkeämmäksi.